MUNUAISTEN JA MAKSAN VAJAATOIMINTA – KIINTEÄN ELIMEN SIIRROT

Elimen vajaatoiminnalla tarkoitetaan tilannetta, jossa elin ei enää kykene suoriutumaan fysiologisista tehtävistään. Tämä voi vaarantaa potilaan elämänlaadun ja olla henkeä uhkaavaa.

Munuaisilla on monia fysiologisia tehtäviä, jotka vaihtelevat kuona-aineiden suodattamisesta verestä elektrolyyttitasapainon ylläpitoon ja veren punasolujen muodostuksen säätelyyn erytropoietiini-hormonin välityksellä. Munuaisten vajaatoiminnan vaikeusaste määritetään yleensä laboratoriokokeella, ja se vaihtelee lievästä (asteet 1–2) loppuvaiheen munuaisten vajaatoimintaan (aste 5). Loppuvaiheen vajaatoimintaa voidaan hoitaa kahdella tavalla: joko dialyysihoidolla tai elinsiirrolla. Dialyysihoito on oireita lievittävä, palliatiivinen hoito, jossa munuaisten suodatustoiminta toteutetaan koneellisesti. Hoito on tehokas mutta vaatii useimmiten tiheitä, pitkäkestoisia ja epämiellyttäviä sairaalakäyntejä. Elinsiirron yhteydessä taas potilaalle siirretään kirurgisesti uusi, toimiva munuainen (munuaissiirre), joka korvaa omien menetettyjen munuaisten toiminnan.

Maksan vajaatoimintaa sairastavien tilanne on vieläkin mutkikkaampi. Toimiva maksa on välttämätön eloonjäämisen kannalta. Vaikeaa maksan vajaatoimintaa sairastaville ei kuitenkaan ole toistaiseksi olemassa dialyysihoidon kaltaista palliatiivista hoitoa, vaan ainoa hoitomuoto on elinsiirto. Toisin kuin munuaissiirron yhteydessä, alkuperäinen maksa poistetaan leikkauksen yhteydessä ja korvataan uudella elimellä.

Kaksi tärkeää elinsiirtotoimintaa rajoittavaa tekijää ovat elinten saatavuus, joka alittaa edelleen selvästi niiden kysynnän, ja siirteen ja saajan biologinen ja immunologinen yhteensopivuus. Fysiologisesti immuunijärjestelmä suojaa elimistöä ulkoisilta taudinaiheuttajilta tunnistamalla elimistön omat kudokset ja vieraat ulkoiset aineet. Tämä mekanismi on erittäin tärkeä terveen henkilön immuunipuolustukselle. Elinluovuttajalta elinsiirteen (eli vieraan elimen) saaneen potilaan kohdalla se voi kuitenkin saada immuunijärjestelmän  hyökkäämään elinsiirrettä vastaan (hyljintä).

 Elinsiirteen hyljintää ehkäisevänä standardihoitona on nykyään immunosuppressanttilääkkeiden yhdistelmähoito, jolla pyritään vähentämään immuunijärjestelmän reagointia siinä määrin, että hyljinnältä vältytään – mutta ei kuitenkaan niin paljon, että opportunisti-infektioiden riski suurenisi. Hoitoa annetaan koko elinsiirteen elinajan. Munuaissiirteen elinikä on keskimäärin noin 10 vuotta ja maksasiirteen hieman lyhyempi.

Nykyinen standardihoito perustuu kolmen eri immunosuppressanttilääkkeen yhdistelmähoitoon, jossa tärkeimpänä komponenttina on takrolimuusi.

Kardiologia – Sepelvaltimotauti.

Sepelvaltimotauti on yleinen sairaus.  Se johtuu sydämen riittämättömästä verenkierrosta, mistä on seurauksena angina pectoris. Tila voi ilmetä sekä vakaina että akuutteina sairauksina. Sairautta voidaan hoitaa monin eri tavoin - perinteisestä lääkehoidosta aina avokirurgiaan ja katetripohjaiseen PCI-tekniikkaan (Percutaneous Coronary Intervention). Tätä hoitokeinoa kutsutaan yleisesti nimellä pallolaajennus.

Katetripohjainen tekniikka on nykyään yhä yleisempää. Viime vuosina implantaatioiden, toimenpiteiden ja lääkkeiden alueella kehitys on ollut nopeaa. Tekniikkaa käytetään sekä suunnitelluissa että akuuteissa toimenpiteissä, esimerkiksi äkillisen sydäninfarktin yhteydessä. 

Katetriteknologialla on monia etuja, mutta siihen liittyy myös joitakin komplikaatioita. Useimmissa PCI-toimenpiteissä käytetään stenttiä. Stentti on rakenteeltaan ohut metalliputki(verkkoputki), jonka tehtävä on tukea verisuonia ja päästää veri virtaamaan sydänlihakseen. Edellä mainituista parannuksista huolimatta on olemassa riski, että stenttiin muodostuu hyytymiä eli ns. stenttitromboosia. Tehokkailla verihiutaleiden estäjillä tämän komplikaation riski on mahdollista minimoida.